Selasin nettiä hakeakseni lisätietoa lohtusyömisestä. Päädyin Kuopion kaupunkilehden nettisivuille, jossa 50-vuotias nainen kertoo tarinansa. Nainen oli muuttanut kaupungista maalle, jolloin hän huomasi kaipaavansa kaupunkielämän hektistä rytmiä, elokuvateattereita, kauppakeskuksia, ravintoita ja paljon ihmisiä ympärille. Tästä alkoi lohtusyöminen yksinäisyyteen.

Minä olen asunut koko ikäni kaupungissa ja pääsen koska vain kaupungille, elokuviin.. joten tästä lohtysyömisessäni ei voi olla kyse, mutta tarina jatkukoon..

Yksinäisyyden tunnetta lisäsi entisestään miehen vaativa työ, joka vei paljon aikaa kodin ulkopuolella. Seurana olivat vain perheen tytär, koira ja hevoset.

- Jostain se hyvä olo piti saada ja kun ei ollut miestä lähettyvillä, tukeuduin ruokaan.

Tämä alkaa kuulostaa jo tutulta. Tuntuu, että Mies asustaa joskus enemmän työpaikallaan, kun kotona. Työpäivät voivat venähtää helposti sellaiseksi 8-19 ja lomasta ei tietoakaan. Onhan minulla nyt Simo, 3 kuukautta vanha ranskanbulldoggimme, jonka perässä karaaminen ja vahtiminen käy työstä, ettei se vaan pääsisi pissaamaan tai vielä pahempaa kakkaamaan kielletyille alueille. Kuitenkin huomaan, ettei Simokaan voi korvata sitä toisen ihmisen läheisyyttä, vaikka kuinka ihana olisikin.

Pari kolme kiloa ei vielä menoa haitannut, etenkin kun siihen aikaan muodissa olivat valtavat T-paidat ja trikoot, jotka venyivät käyttäjänsä mahan mukana. 

Tästä se lähti minullakin. Painoin siis suhteemme alussa, vuonna 2000 51 kiloa. Yhteiset herkkuhetket alkoivat muodostua tavaksi ja pian huomasin painavani 55 kiloa. Se ei vielä menoa haitannut mitenkään. 

– Olin usein väsynyt ja huonotuulinen. Ystäväpiirini ei sitä huomannut, mutta parisuhteessa se näkyi. Ylipainoonsa hän turhautui etenkin silloin, kun he olivat miehensä kanssa lähdössä ulos ja päälle olisi pitänyt laittaa muutakin kuin väljä T-paita. Yhteiset illanvietot alkoivat usein raivokohtauksella vaatehuoneessa.

– Turhautti, kun mikään ei mahtunut päälle. Maha möllötti edessä, kun laittoi kenkiä jalkaan.

Niin tuttua.

Ylpeytensä vankina hän ei kuitenkaan uskaltanut puhua pahasta olosta miehelleen.

– Ajattelin, ettei hän kohta enää rakasta minua.

Toisinaan hän saattoi nykäistä miestään hihasta kadulla kävellessään ja tarkistaa, että ”enhän minä ole yhtä lihava kuin tuo vastaantuleva nainen?”

Ja EDELLEEN niin tuttua.

 

Ylipainoisena hän ei kokenut itseään naiselliseksi eikä nätiksi.

– Pömpöttävä vatsa piti vetää sisään, kun mies tuli lähelle. Nolotti niin paljon.

Tähän en viitsi edes enää kirjoittaa mitään. Huoh.

–Eräänä päivänä huomasin kaupan näyteikkunaa katsoessani, että ikkunasta heijastuvalla lihavalla naisella on päällään ihan samanlainen takki kuin minulla. Sitten tajusin, että se lihava nainen olin minä, hän kertaa ensimmäisiä hälytyskelloja.

Juu, olen minäkin nähnyt itseni peilistä ja tajunnut olevani ylipainoinen, mutta miksi minulla ei hälytyskellot soi ja toimi YHTÄÄN MIHINKÄÄN SUUNTAAN??!!

 

Kerrottakoon muuten, että nykyisin tämä nainen on saanut laihdutettua 25 kiloa itsestään ja tuntee olonsa erittäin hyväksi ja onnelliseksi.